Oli pimeä talvi-ilta jossain Pohjolan perukoilla. Tuuli oli sinä iltana päättämätön. Se ei tiennyt mistä suunnasta se tuulisi. Siksipä se tuuli millon mistäkin. Se oli saanut partnerikseen hurjaan tanssiinsa lumisateen. Tällaisena iltana kaikki olivat turvallisesti omissa suojissaan. Ainakin kaikki järkevät olennot. Joku kulkija kuitenkin kahlasi vallattoman tanssin keskellä.

Kulkija oli pukeutunut nahkasaappaisiin ja pitkään takkiin. Hän oli kietonut paksun huivin päänsä ympärille ja vetänyt Aino-mummin neulomat lapaset käsiensä suojaksi. Hän piti lujasti kiinni olkapäällään heiluvasta kassista. Se oli painava, mutta silti hän pelkäsi sen tempautuvan tuulen mukaan. Kulkija pakeni. Silti hän ei kulkenut yhden kuusen alta toisen kuusen alle, vaan taivalsi aukealla. Hän tiesi, että vielä eilen siinä oli ollut tie. Hän ei vaivautunut kätkemään jälkiään takaa-ajajilta, vaan luotti siihen, että hänen ympärillään pyörivä lumi kätkisi pian hänen askeleensa.

Kulkija pakotti hänen ohitseen pyrkivän kulkuneuvon pysähtymään. Hän ajatteli sillä tavoin eksyttävänsä takaa-ajajat vähäksi aikaa. Kulkija kurkisti kulkuneuvon ikkunasta ulos. Matkan varrelle asetetut lyhdyt valaisivat hiukan pimeää maisemaa. Tuuli ja lumi jatkoivat ikkunan takana villiä tanssiaan. Kulkija huokasi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä, muttei päästänyt hetkeksikään otettaan kassista.

Pian kulkija huomasi kulkuneuvon lähestyvän hänen piilopaikkaansa. Hetken hän mietti pyytäisikö kuljettajaa ajamaan piilopaikkansa pihaan. Ajateltuaan asiaa hän totesi ajatuksen vaaralliseksi ja pyysi kuljettajaa pysähtymään jonkun matkan päähän . Kulkija lähti jälleen kahlaamaan kinoksissa. Taivallusta ei kestänyt kauan. Pian hän oli piilopaikkansa ovella. Hän vilkaisi ympärilleen. Ketään ei näkynyt. Hän luikahti ovesta hämärään piilopaikkaansa.

Kulkijan ympärillä oli lähes pimeää. Hän sytytti lyhdyn ja pehmeä valo valaisi piilopaikan. Kulkijan kaksi pientä, karvaista seuralaista räpsyttelivät valon sokaisemina silmiään vuoteella. Ne huomasivat ystävän palanneen ehjänä kotiin. Iloisena ne hyppäsivät vuoteelta tervehtimään ja painautuivat pehmeinä ja lämpöisinä kulkijan jalkoihin. Kulkija jutteli niille hellällä äänellä ja hyväili niiden turkkia. Hän riisui ulkovaatteensa, ja ruokki seuralaisensa ja itsensä. Hetken aikaa hän kaiveli hyllyjään, kunnes löysi mieleisensä kirjan. Kulkija käpertyi huovan alle lukemaan.

Tunnin päästä hän laski kirjan kädestä. Kulkija ajatteli, että päivä oli kuitenkin ollut hyvä, rikas ja onnellinen. Hän hymyili. Maailmassa oli rakkautta paljon. Mielessään kulkija toivotti sen kaiken rakkauden kiitollisena tervetulleeksi matalaan majaansa.