Olen merkillisessä tilanteessa. Olen tämän vuoden puolella tavannut ihmisen josta tuli hetkessä ystäväni; siinä samassa hetkessä kun kävelin ovesta sisään ja näimme toisemme. Meillä on ollut koko ajan läheiset, avoimet välit ja olemme keskustelleet suurin piirtein kaikesta maan ja taivaan välillä. Tällä viikolla hän yhtäkkiä on vetäytynyt kuoreensa. Olen kysynyt olenko sanonut tai tehnyt jotain ja onko hän suuttunut. Ei, ei ja ei. Kuulemma vain näyttää siltä että olisi suuttunut. Jahas. Sepäs mielenkiintoista. Minä itsekkäästi toivoin että hän antaisi minulle jonkun selityksen. En saanut sitä.

Kyllä, olen itsekkäästi todella surullinen. Sisälläni on todella suuri tyhjyyden tunne.

Mutta. Mitä enemmän tässä istun, valossa, sitä enemmän ymmärrän että hän tarvitsee juuri nyt tilaa. Minä olen liian lähellä. Ihmisten tunteet ovat merkillinen viidakko välillä... Siitäkin huolimatta, että minä vajavaisena ihmisenä koen sitä tyhjyyttä, minä olen valmis antamaan hänelle sen tilan mitä hän tarvitsee. "Ja suurin niistä on rakkaus".

 *muoks* Kävin syömässä. Ja juuri kun olin lähdössä pois taukotilasta, yksi työkavereista luki ääneen lehdestä "Rakkaus on sitä että jaksaa odottaa". Minä hymyilin kierosti ja sanoin "Kiitos, juuri tuota minä tarvitsinkin tällä hetkellä".