Olen viime päivinä pohtinut omaa suhtautumistani toisten ihmisten polkuihin.

Minun tekisi niin mieli kannatella ja kiskoa ja parantaa ja pelastaa... Minä tiedän sydämessäni että mikään näistä ei ole mun tehtävä. Tai korkeintaan jonkinlainen parantaminen tiettyinä hetkinä. Toisen on vaan kuljettava se oma polkunsa. Silti haluaisin kauheasti sörkkiä asiassa; tuhlata omaa energiaani.

Tiedän, että voin tukea lähettämällä valoa ja enkeleitä ja rakkautta, jokaisen korkeimman itsen parhaaksi. Tiedän senkin, että se on enemmän kuin fyysinen minäni voi tehdä. Miksi sitten en pitäydy vain siinä? Ego haluaa pullistella ja uskoa, että kun kukaan muu ei ole siihen pystynyt niin minä kyllä pystyn koska olen niin ainutlaatuinen?

Minä uskon, että aina on toivoa. Minä uskon, että on annettava mahdollisuus.

Olen joskus sanonut, että minä en aio kadota, olen täällä vielä senkin jälkeen kun joku tilanne rauhoittuu ja muuttuu. "Sen mitä sanoon, sen tarkootan ja se pitää paikkansa". Kyllä minä olen, ja minun luokse voi tulla aina uudestaan. Eräs ystäväni kysyi minulta vajaa vuosi sitten, miten voi olla mahdollista että vaikka hän soittaisi 10 vuoden välein, minä aina vastaan yhtä iloisena ja rakastavana. No mitä siihen voi vastata??? Se on sitä mitä sanotaan ystävyydeksi ... ja rakkaudeksi. =)