Jotenkin mielikuvissani toivoisin olevani kärsivällinen, pullantuoksuinen, aina kivoja ideoita pursuva äiti.

Totuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Sanoisin, että olen enemmän urasuuntautunut oman navan tuijottelija.

Totuuden havaitseminen kirpaisee. Ehkä sekin on osaltaan vaikuttanut mielenterveyteeni. (joka sivumennen sanottuna on tällä hetkellä kohtalaisen hyvä).

Noh, omalla tavallani olen varmasti paras äiti pojilleni. Vaikka en olekaan kärsivällinen enkä pursu kivoja ideoita. Enkä läheskään aina jaksa touhuta poikien kanssa ja jos jaksaisin niin ei huvita.

Jotenkin kiitän elämää siitä, että pojilla on isä joka jaksaa ja touhuaa.

Joo, oikeasti mulla oli tästä aiheesta jotenkin syvällisempääkin pohdintaa mutta se katosi jonnekin ajatusten sokkeloihin! =D