Noh, kukaan ei ole oikeasti kysynyt miten pärjäilen. Mutta tekisi mieli sanoa pomolle noin.

Tiedän, ei ole sellainen asia mistä pitäisi ärsyyntyä, mutta jostain syystä mua nyt vaan kauheasti ärsyttää. Se ettei se kysy. Ei sillä ettenkö pärjäisi. Mä pärjään. Mun elämä ei pyöri yhden työkaverin ympärillä. MUTTA enpä voi sanoa että ihan helppoakaan olisi ollut. Työkaverin kaikista puutteista ja järjettömästä elämäntavasta huolimatta minusta tuntuu aika ajoin siltä, että elämästäni on kadonnut yksi valopiste. Aika ajoin se kieltämättä ahdistaa minua. Noh, asiaan ei auta kuin aika... niin sanotusti.

Ja viittaan tällä avautumisella aiempiin avauksiin työkaverista joka on sairaalassa.