Olen kirjoittanut tämän n. 10 vuotta sitten ammattikorkeakoulussa. Muistan miten opettaja oli ihan hämmentynyt kirjoituksestani. En tiedä mitä se odotti... Se on kirjoitettu pikaisesti tunnilla. Sain kiitettävän, mitä kyllä nyt suuresti ihmettelen! =O


Aamulla auringon kultainen kiekko nousi metsän takaa. Pakkanen nipisteli nenää ja poskia. Hengitys kohosi pikkupilvinä kohti pakkasensinistä taivasta. Lumi narskahteli reippaiden askelten alla. Pienet ja isot matkasivat kuka mitenkin ja mihinkin.

Yhteiskunnan rattaat lähtivät pyörimään hyytävästä kylmyydestä välittämättä. Jokaisella oli oma pakkansa ja tehtävänsä. Vaikka pakkanen oli jäädyttänyt lähes kaiken muun, ihmiset liikkuivat vilkkaasti. Ehkäpä se johtui kylmästä ulkoilmasta.

Kirkas aurinko viipyi vain hetkisen taivaankannella.  Sen säteet heijastuivat kirkaan valkoisesta lumivaipasta. Ihmiset häikäistyivät sen valtavasta kirkkaudesta, ja osa siitä joka paikassa olevasta valosta jäi heidän syvimpään sisimpäänsä. Eikä päivä tuntunutkaan enää niin ankealta.

Kun aurinko katosi metsän taaksi, laskeutui pimeys. Taivaalle kipusi suunnaton, kirkas täysikuu ja tuhannet pienet tähdet syttyivät loistamaan. Pimeys oli yhtäkkiä täynnä valoja. Ihmiset kulkivat niska kenossa ja tähyilivät taivaan tähtitarhoihin. Kauneus katseli heitä takaisin. Ihmisillä oli hyvä olla. Pimeys ei ole voittanut  valoa. Siksi olikin hyvä kaivautua omaan lämpöiseen sänkyyn, ihmisen pesään, ja herätä yön jälkeen taas kuulaaseen pakkasaamuun.