Ostin eilen talikon.

Tänään kävin takapihan vuoren kimppun. Siitähän ei saa juurakkoa pois muuta kuin kääntämällä koko vuori pikkuhiljaa ylösalaisin. Pikkuhiljaa se tosiaan etenee, mutta kuitenkin.

Joku totesi toisaalla minulle, että olen löytänyt sisäisen myyräni. Totta tosiaan! Ihailin niitä juuria, ja lieroja, ja sitä maa-ainesta ja sen tuoksua. Nautin möyrimisestä ja tonkimisesta ja kääntämisestä.

Välillä piti istua lepämään. En ole tottunut ruumiilliseen työhön, eikä oikutteleva verenpainekaan ole vielä ihan kohdallaan vaikka aika hyvä onkin jo. Lisäksi olen viime viikolla ollut mahataudissa eikä vatsa ole vieläkään ihan kunnossa ja sekin vie voimia.

Koivupöllin päällä auringonpaisteessa istuessani suljin silmäni ja kuuntelin. Kevät lintujen laulua, lokin kirkaisu, tuulen sointi puiden latvoissa, kauempaa kuuluvat autojen äänet... okei, viimeinen ei oikein sopinut kuvaan ... naapurin haravan rapsutus... tietynlainen hiljaisuus taustalla. Kevään tuoksut leijuivat ympärillä.

Olen Kotona! Se iski yhtäkkiä; tunne siitä että olen vihdoinkin tullut kotiin. Vajaa 16-vuotiaana jouduin lähtemään perheen kanssa lapsuuden kodista enkä sen jälkeen ole ollut kotona missään. Kaikki on aina tuntunut niin väliaikaiselta. Ja nyt kun olin upottanut talikon ja sormeni maaperään, kuunnellut ympäröivät äänet... Vihdoinkin olen Kotona!

Muuten; tässä pihamaassa riittäisi työmaata muillekin. Että jos tekis mieli pihatöihin eikä ole omaa pihaa tai se oma piha ei riitä: tervetuloa kuopsuttelemaan!