Palstalla oli päivänä eräänä puhetta ensimmäisestä suuresta oikeasta rakkaudesta teini-iässä. Mä vastasin siihen että mä en tiedä sellaisesta mitään kun oikeastaan en ole sellaista kokenut koska mä ihastuin / rakastuin 8-vuotiaana vasta paikkakunnalle muuttaneeseen poikaan joka ei kyllä todellakaan ollut kiltti naapurin poika. Sitä kesti vuosia... Aina siihen asti kunnes hän kuoli silloin kun mä olin noin kaksikymppinen. Toki joo mulla oli muita ihastuksia aina mutta ei mitään vastaavaa koskaan. Ei oltu koskaan yhdessä; mä en kelvannu.

Samassa tajusin että rupesin sitt käsittelemään sitä kelpaamista. Sieltäkö se tulee???  Että kun mä en ollut sitä mitä se ois halunnu ja mä en kelvannu...

Seuraavana päivänä tuli vahva tunne, että toi pitää kertoo yhdelle työkaverille vaikkei se sille mitenkään kuulunut ja koko ajatus tuntui ihan ääliömäiseltä. Mutta kun se tunne vaan oli ja pysyi vaikka mä kuinka yritin häätää sitä pois ja yritin selittää sille että ei oo hyvä idea ;D Mä sitt kerroin ja lisäsin, että mä en ole vielä oikeastaan käsitellyt asiaa enkä tiedä tarvitseeko mun. Se totesi että kyllä se pitää käsitellä.

Meni ehkä viisi minuuttia tuosta ja koko asia pamahti tunnetasolle ja mä rupesin itkemään. Kiva itkeä töissä... Mutta mä en kerta kaikkiaan voinu sille mitään. Mä muistin monia juttuja lapsuudesta liittyen tuohon poikaan (ja moneen muuhunkin...) jotka olin jo unohtanut. Samalla mietin miten parantaisin itse itseäni.

Koska muutakaan en keksinyt, menin aikuisena mukaan noihin tilanteisiin. Kerroin itselleni pikkutyttönä, että surullinen saa olla, mutta voisinko mitenkään ymmärtää että toinen ei ole ymmärtynyt että on pahoittanut mieleni, halasin ja lohdutin itseäni. Jostain syystä se tuntui auttavan. Lisäksi ymmärsin näin aikusena minänä, että se toinenkin oli lapsi, eikä todellakaan tajunnut mitä sanoi, oli epävarma jne. Ja kohta siirryin käsittelemään henkiseltä kannalta asiaa. Näin niin paljon rakkautta! <3  Ja sen jälkeen minua itketti suuresti se, että siinä oli sielun rakkauden teko. Joskus vuosia sitten näin unta, että tästä kuolleesta pojasta olen saanut vahvan oppaan. En tiedä onko näin, en koe hänen olevan läsnä, mutta ehkä se oli silloin minulle joku viesti asiasta vaikken sitä silloin ymmärtänyt. Voi kun osaisin selittää!!

Uskon että ihmisen sielu suunnittelee elämänsä etukäteen ja sopii erinäisistä tilanteista ja kokemuksista toisten sielujen kanssa. Toinen sielu ei  halua tuottaa pahaa mieltä tai vahingoittaa toista. Joskus se kuitenkin on suurin rakkauden teko, jotta toinen sielu saa tiettyjä, haluamiaan kokemuksia. Koen siis asian niin, että sieluni on halunnut tässä elämässä kokea sen ettei kelpaa sellaisena kuin on. Se alkoi jo lapsuudesta. Lisäksi kokemukseen kuuluu se, että sieluni on halunnut kokea sen kuinka siitä parannutaan. Nyt elän sitä vaihetta.

Vaikka käsittelinkin hyvin syvällä tunnetasolla tuota asiaa, minä joudun sitä vielä käsittelemään uudestaan.... Valitettavasti. Tai oikeastaan odotan mielenkiinnolla kuinka se tapahtuu =)