Olin sitten eilen eka kertaa elämässäni rosenterapiassa. Ja se oli ihan kamalaa!

Kyllä, se oli kamalaa mutta samalla teki hyvää ja oli jollain tavalla puhdistavaa. On oikeasti vaikeaa kohdata tunteita jotka on pistänyt piiloon ja joita ei enää halua kokea. Mutta kun niitä kantaa koko ajan mukanaan kuitenkin ja ne vaikuttavat joka päiväiseen elämään. Merkillistä että terapeutti vain pienesti paineli joitakin lihaksia ja mie kävin itkemään. Toki keskustelimme asioista, terapeutti kyseli ja auttoi hakemaan niitä tunteita mitkä itkettivät. Täytyy sanoa että osa on varmasti niin syvällä etten niistä edes saanut kiinni. Välillä en todellakaan tiennyt miksi itkin...

Puhuttiin siitä, että olen ollut elämässäni paljon yksin. Minullahan ei ole yhtään lapsuuden ystävää. Ja nyt kun elämässäni on ihmisiä, minua ahdistaa läheisyys. En osaa ottaa sitä vastaan enkä antaa sitä. Se on ehkä jollain tapaa pelottaavakin. Surullista ainakin.

Terapeutti sanoi että lantio on irtonainen (eli siellä ei ihmeemmin mitään lihasjännityksiä) ja se tarkoittaa sitä että on monia mahdollisuuksia. Ne pitäisi nyt vain kaivaa esiin. =O Kysyi missä olen hyvä. Öööööö ... en missään? Tämä on AINA niin vaikea kysymys. Koska oikeasti en tunne olevani hyvä missään! Jotain vastatakseni sanoin, että olen hyvä ihmisten kanssa, kai. Siihen terapeutti sanoi, että ei kai vaan sinä olet. Höh! Kysyi osaanko leipoa. No tietenkin osaan. Pidän itsestään selvänä, että on harvinaista ettei osaisi leipoa tai laittaa ruokaa... En pidä itseäni hyvänä leipurina tai ruuanlaittajana, vaikka sen taidon osaankin.

Mutta jossain syvällä alitajunnassa pöyri: Minä olen hyvä järjestämään tilaisuuksia tai juhlia. =O Outo ajatus. Kyllä minä rakastan järjestää niitä. Minusta on ihanaa järjestää esim. lapsien synttärit, miettiä tarjoilua jne. Tässä asiassa olen kuitenkin täydellisyyden tavoittelija enkä ikinä koskaan ole ollut tyytyväinen lopputulokseen. =D Muistin tänä aamuna, että joskus kauan sitten yläasteella (nykyään kai sanotaan yläkoulussa...) koulussa oli Venäjä-teemapäivä. Meidän luokalla oli joku järjestelyvastuu. (okei tää on edelleen vähän hämärä muisto ;D) Muistan sen tunteen siitä ilosta, että järjestimme jotain. Että pukeuduimme ja jollain tapaa tuotimme erilaisen päivän toisille ja sitä kautta mielihyvää. Muistan että pojilla oli valkeat paidat, mustat housut ja punainen leveä kangasvyö (siis todella leveä!). Muistan sen siitä, että autoin luokkakaveria laittamaan sen vyön kunnolla =) (okei, tämä on aika hämmentävä muisto...) Tytöillä taisi olla hameet ja joku huivi olkapäillä. Muistelen että minulla oli ihan aito, Venäjältä (höh, Neuvostoliittohan se silloin oli =D) tuotu huivi.

Palataan terapiaan.

Niskassa on jännityksiä. Pyrinkö pitämään elämää hallinnassa? No kyllä! Jopa niin paljon, että jos suunnitellut asiat viime hetkessä muuttuvat, joudun eräänlaiseen paniikkiin enkä pysty sopeutumaan uuteen tilanteeseen. Kaikki pitää olla aikataulutettu ja toteutua just niin kun on suunniteltu. En ole sponttaani ihminen. Se on varsinkin lasten kanssa välillä raskasta.

Menenkö uudestaan? Tällä hetkellä tuntuu, että menen. Homma jäi kesken, mutta en olisi kyllä pystynytkään käsittelemään yhtään enempää... Tässäkin on jo ihan tarpeeksi ajattelemista.