Noin luki joskus vuonna kivikirves opinahjon seinällä. Olin lukioikäinen. Katselin sitä seinämaalausta usein. Ja mietin että näinhän se on. Ajattelin jo silloin, alle 20-vuotiaana, että elämä on peli, näytelmä. Vuosien varrella tuo ajatusrakennelma on vahvistunut.

Mitä se sitten tarkoittaa että elämä on peliä, näytelmää? Voiko tehdä ihan mitä vaan? No joo, voi.   Tämä ei taas tarkoita sitä että kaikki pitäis kuitenkaan hyväksyä. Mutta minun maailmankatsomuksessa elämä on sielujen keksimä peli. Että mitäpä jos sinä tekisit minulle näin, ja sitten minä tekisin näin, katsotaan mitä tapahtuu, opitaanko mitään, millaisia tunteita saamme tuosta tapahtumasta, millaisia tunteita muut saavat, miten reagoimme tilanteeseen...

Minulla on tunne, tunteita. Olen kiitollinen jokaisesta niistä. Jotain on tullut koettua, ehkä opittua. "Ahaa, minusta tuntuu tältä kun tuo sanoi noin, tai teki noin". En minä aina ja koko ajan ole noin tiedostava. Mutta siihen pyritään. Minusta on ihanaa löytää jostain tilanteesta se pointti, ja sitten se toinenkin pontti, ja kolmas. Useimmissa tilanteissa on monta kerrosta.

Minulla on hyviä pelikavereita. Kiitos.