Tämä alkoi jo viime viikkolla, tai ehkä jo aiemmin. Mutta silloin kun kriisi oli pahimmillaan, en osannut kirjoittaa asiasta.

Minulla on ollut vuosia hyvin vahva maailmankuva johon kuuluvat enkelit, henkioppaat, ylösnousseet mestarit, jälleensyntymä, se että kaikki yhtä... Ja yhtäkkiä kyseenalaistan kaiken!

Sanoin itselleni, että olen täydellinen idiootti kun uskon asioihin, joita en voi edes itselleni todentaa. Sekin vähän mitä olen joskus kokenut, oli itsesuggestiota ja ryhmähysteriaa. Ikinä en ole saanut mitään vastausta kun apua olen pyytänyt joten esim. enkeleitä ei olekaan. En ole koskaan varsinaisesti nähnyt enkeliä, vaikka olen kuullut että jotkut näkevät, muka. Taitavat vain huijata tai uskotella itselleen näkemiään asioita hyvin vahvasti. Ehkä ovat vielä sekopäisempiä kuin minä.

Tuskallista, sanoisin, noin lievästi ilmaistuna. Heittää roskikseen elämänsä perusta.

Olin vihainen kun en saanut apua vaikka pyysin. Olin vihainen kun en näe. Olin vihainen kun elämä ei vaan suju. Olin vihainen sille, että 40 vuotta on mennyt jonnekin. Olin niin vihainen koko elämälle. Ja väsynyt. Olen edelleen.

Silti pikkuhiljaa yritän koota sirpaleista maailmankuvaani uudelleen kokoon. Monet asiat tuovat silmiin kyyneleet, olipa tunne asiasta sitten iloinen tai surullinen.

Joku viisas on sanonut, että on hyvä joskus epäillä omaa uskoaan, mutta uskoa omaa epäilyään on hulluutta. Minä olen hyvin lähellä tuota jälkimmäistä...

Ja odotan, että jotain tapahtuisi. Että jokin asia avaisi jotain. Että joku asia koskettaisi ja herättäisi. Koska oli aika kun koin, että olin lähellä henkimaailmaa. Nyt tuntuu, että se oli unta tai uskottelin itselleni asioita joita ei ollut oikeasti olemassa. Kyllä, pyysin pientä taukoa ja se tietysti on suhteellista. Nyt minä pyydän (jo toisen kerran), että tauko voisi olla ohi...