Muistan jatkuvasti itseni noin 9-10 vuotiaana. Kerroin äidille että kukaan ei leiki kanssani. Ja äiti vastasi: "Minkäs minä sille voin. En voi käskeä niitä leikkimään kanssasi." No niinpä, jopa minä ton ikäisenä tajusin sen. Ehkä kaipasin kuitenkin lohdutusta tai jotain ohjeita mitä voisin ITSE tehdä. Niitä en kuitenkaan saanut. Mikä pahinta: en osaa itsekään neuvoa tuota pientä tyttöä sisälläni, miten pitäisi toimia. Entäs jos minun lapset tulevat joskus kertomaan minulle samaa. (siitä ei tällä hetkellä ole pelkoa mutta silti...)

Muistan, että olin joskus jossain jumppakerhossa tms. Mun piti kerran mennä sinne yksin ja jostain syystä lorvailin matkalla. Myöhästyin, enkä uskaltanut mennä sisälle. Kuuntelin oven takana kun toisilla oli hauskaa. Valehtelin kotona sujuvasti olleeni kerhossa, mutta ilmoitin etten halua mennä sinne enää . Jahas, täältäkö se myöhästymisen pelko on tullut. Aina pitää olla ajoissa, mielellään liian aikaisin joka paikassa...

Sain kerran selkääni, kun omasta mielestäni puolustin itseäni. Pikkuveli hyökkäsi kimppuuni ja kaivoi sormillaan silmä päästä. Minä viskasin veljen lattialle. Sain siitä selkääni. Veli pääsi seuraumuksitta. Minulla ei ole oikeus puolustaa itsenäni?

Minulla oli 5-6 luokalla "ystävä". Kuuden luokan jälkeen olimme kaksin heidän mökillä. Hänen äiti ja sisar sekä mun äiti ja sisarukset tulivat sinne. Meidän äiti oli ostanut uuden uimapatjan. Veljeni oli varannut matkalla ensimmäisen käyttövuoron. Minä loukkaannuin asiasta, koska minulla ei ollut ollut mahdollisuutta varata vuoroa koska en ollut paikalla. Menin mököttämään aittaan. Loppujen lopuksi lähdin kesken kaiken kotiin. Ehkä minua todellakin vaivasi koti-ikävä, en muista. "Ystävä" suivaantui tästä, ja siihen loppui ystävyytemme. Ystäviin ei voi luottaa?