Tänään on tapahtunut kaikenlaista ja ehdi jo ajatella, että henkilökohtainen tapaaminen henkisen kurssin vetäjän kanssa siirtyy jonnekin. Mutta ei se siirtynyt kuin 2 tunnin päähän aiemmin sovitusta ajasta sekä fyysisesti toiseen paikkaan. =)

Aluksi tuli viesti joka koski Paraseuraa.

Sitten Jaana sanoi, että takaisin paluuta vanhaan ei ole. Minä totesin, että sen olen vuosia tiennyt että peruuttaa ei voi =P Jaana sanoi, että tämä on jotain voimakkaampaa, valon virtausta. Keskustelimme siitä möykystä mun kurkussa ja kyllähän se siihen ilmaisuun liittyy. Rakkaudella ilmaisuun, rakkauden sanoihin. Minähän en osaa sanoa 'minä rakastan sinua'. Tai joo, yhdelle ainoa ihmiselle olen vissiin sanonut niin. Mutta tässä ei nyt tarkoitettu pelkästään noita sanoja =) Kunhan harhauduin pohtimaan vähän sivuraiteillekin, ja se rakas möhkäle ilmestyi muuten saman tien kun kirjoitin nuo sanat...

Sain parannusta solutasolla. Saa nähdä miten terveenä sitä huomisaamuna noustaankaan =) Jotain kummallisia säteitä ja yhdistymisiä siellä kulki.

Yhtäkkiä Jaana rupesi puhumaan pikkutytöstä, minusta ja mun lapsuudessa tapahtuneesta kuolemasta. Sitä kautta pääsimme mun veljeen. Ja kun Jaana sanoi "se on sun veli" niin minä rupesin itkemään! Se oli todella hämmentävä tunne! Niin on, se on mun veli, pikkuveli. Sitten Jaana sanoi jotain kummallista. Että minä olen lapsena suojellut veljeäni ja tuonut lämpöä ja rakkautta, ja ollut turva. Minä vähän pyörittelin päätäni että ei se mun mielestä ihan noin mennyt. Kun minun mielestä jo lapsena ajattelin, että vanhemmat suojelevat liikaa veljeä. Jaana totesi, että minä suojelinkin veljeä siltä suojelemiselta. Ja koska koin että veli sai kaiken ja minä jäin osattomaksi, minä reagoin siihen tappelemalla. Niinpä niin... Tässä yhteydessä puhuttiin mummosta, äidinäidistä jota en ole koskaan tavannut fyysisellä tasolla. Hän kuoli ennen minun syntymää. Mutta mummo on kuulemma koko ajan ollut kanssani, ja hänellä oli kyky nähdä asioita, mutta siitä ei saanut puhua ja se piti kieltää.

Jonkun ajan päästä Jaana sanoi, että nyt se pikkutyttö kirjoittaa. Joo, minähän kirjoitin jo lapsena. Jaana totesi, että minä uskoin pienenä taikaan ja toivoin ihmeitä. Totta! Niin totta! Noh asiaan kuului tietenkin se, että kun ne ihmeet eivät sitten toteutuneetkaan niin olihan sitä pettynyt. Höh!

Puhuttiin myös koulukiusattuna olemisesta. Siitä miten se valo on jo silloin loistanut, ja totta kai toiset ovat sitten sen tunnistaneet.

Apua! Mistäs muusta me puhuttiin... Ehdittiin puhua niin monista asioista. Myös naiseudesta. =) Joo, ja puhuttiinhan me siitäkin, että minulla on koko ajan kaipuu siihen yhteisölliseen rakkauteen, kylän, heimon rakkauteen. Totta! Joku osa on koko ajan kadoksissa.


Oli oikein antoisa ja avaava kokemus.