Olin otsikon mukaisella kurssilla tänä viikonloppuna, kumpanakin päivänä. Nyt on kuulkaa ensimmäistä kertaa tilanne että en osaa kuvailla mitä tehtiin ja mitä tapahtui! Ainakaan kovin tarkasti. Taisin olla suht meditatiivisessa tilassa koko kurssin ajan

Okei, oli meditaatioita erilaisia ja yksi kosminen palvelus ja tehtiin yksi hoitoharjoitus.

Mutta mitä minä koin... Kun mulla ei ole oikeastaan siihen sanoja. Koin suurta rauhaa, rakkautta, itsessäni olemista, sisäistä varmuutta, avautumista, oivalluksia.

Ehkä minä kirjoitan nyt tähän sitten jotain ajatuksistani jotka ovat pidemmän prosessin seurauksena kiteytyneet tänä viikonloppuna.

Työ. Rakastan työtäni, numeroiden pyörittelyä, kirjanpitoa, palkkojen räknäämistä. Mutta. Minulla on aina ollut epävirallinen työ. Se on ollut energioiden kanavoimista, energiaparannusta. Se on ollut niin epävirallinen työ etten ole koskaan ajatellut sitä varsinaisesti työksi... Tällä viikolla ensimmäistä kertaa oli tilanne, että kun ystävä tuli pyytämään energiaparannusta, minun asenne oli sellainen että se on mun työtä. Minulle on tullut tunne, että virallinen työni tällä hetkellä haittaa jonkin verran tuota toista työtä. Se ei tarkoita sitä että se olisi pysyvä tunne ja olotila, niin että jättäisin virallisen työni.

Jostain se tasapaino pitäisi kuitenkin löytää. Minä rakastan energiaparantamista, rakastan sitä että saan kertoa henkisistä asioista ihmisille (eli opettaa). Rakastan sitä kun näen oivalluksen valon syttyvän ihmisen silmiin. Rakastan sitä että voin auttaa toista löytämään itsensä ja polkunsa, voin auttaa toista luottamaan itseensä. Nämä asiat saavat valon syttymään minun silmiin ja sydämeni laulamaan.

Joo, olen edelleen epävarma siitä teenkö oikein jos heilutan kättäni oikealle, sanonko oikeat sanat jne. Mutta jos odotan siihen asti että olen valmis, saan odottaa ikuisuuden, koska ihminen ei ole ns. valmis koskaan!

Sain kuulla olevani seesteinen. Juu, minut tuntevat hierovat nyt silmiään Luitte oikein. Seesteinen. Ei, minusta ei ole kadonnut se ilkikurisuus, rönsyilevä iloisuus ja vielä rönsyilevämpi nauru. Toivottavasti ne eivät koskaan katoakaan.   Mutta olen ollut itsekin tietoinen siitä, että minussa asuu nykyään tietty seesteisyys, rauha. Toivon sen lisääntyvän. Minulle se rauha ja seesteisyys on omassa voimassa olemisen tulosta.

Noin pari vuotta sitten jollain Jaanan kurssilla, Jaana katsoi rakkaudella jokaista paikalla olijaa, ja sanoi että hän katsoo kuinka paljon rakkautta kukin on valmis ottamaan vastaan. Se oli yllättävän vaikeaa, vaikka olinkin itselleni kiitollinen siitäkin minkä pystyin ottamaan vastaan koska sekin yllätti minut iloisesti   Jaana katsoo aina kurssilla rakkaus silmissään, ja olin hyvin ilahtunut siitä että minusta itsestäni tuntui että pystyin katsomaan häntä silmiin eikä minulla ollut tunnetta että kääntäisin päätäni pois. Olen parissa vuodessa kasvanut ottamaan vastaan rakkautta. Siinäkin on toki vielä työtä.

Minusta tuntuu että elän tällä hetkellä suurta murrosvaiheetta. Ja suurella ilolla lupaan nauttia jokaikisestä hetkestä, jokaisesta kompastumisesta, jokaisesta noususta ja jokaisesta oivalluksesta! Ja tiedän mitä juuri lupasin