Mä olen itkeny ja itkeny. Ja varmaan tulen vielä itkemään.

Että jos joku sanoo että näkijät sanovat niitä asioita joita haluaa kuulla niin ei ole käynyt oikealla näkijällä winking smiley Tämä näkijä ei todellakaan silotellut ja hymistellyt, vaan tonki juuri ne kipeimmät asiat esille, rakkaudella. Sanoi napakasti kun siihen oli tarvetta. Eihän niitä olisi halunnut kuulla ja käydä läpi, mutta tervehdyttävää ja parantavaa se on.

Kysyi haluanko minä kysyä jotain. Totesin että kun elämä tuntuu olevan joka osa-alueella jumissa. Sanoi että ai jumissa on mutta silti on aina kiire. Noniiii-in! Jos mun pitää miettiä mihin kohtaan kalenteria mä laitan tapaamiset ystävien kanssa niin on kiire... Hupaisaa tässä on se että matkalla kanavointitilaisuuteen mä itse mietin mitä kaikkea mä voisin jättää pois että minulla olisi vähemmän kiire. Mietin onko mulla liikaa luottamustehtäviä, missä kohti voisin hellittää, mistä saan itse jotain antaessani. Yhden luottamustehtävänhän jo jätin pois. Kyllä minä tiedän että mun energia hajoaa. Tiedän että olen väsynyt enkä jaksa. Silti on pakko suorittaa. Ettei tarvitsisi pysähtyä ja kasvaa.

Tämä näkijä tavallaan pisti minut yhteen toisen naisen kanssa, ystäviksi. Koska meillä on yhteisiä haavoja; haavoja siitä ettei ole ollut lapsuudenystävää, ei ketään kenen kanssa kuiskutella salaisuuksia Ja rehellisesti sanottuna se sattuu ihan helvetillisesti ettei ole ollut! Sekin sattuu kun luulee vihdoin löytäneensä ystävän, ja yhäkkiä tämä ns. ystävä ei haluakaan olla enää missään tekemisissä.

Se sattuu niin paljon että sulkee itsensä eikä päästäkään enää ketään lähelle. Rakentaa suojamuurit... fyysiset ja energeettiset. Se ettei kelpaa sellaisena kuin on. Kun jää ulkopuolelle. Haavoja siitä tulee.

Se että toinen näkee minut suurena valoisana enkelinä, kauniina, rakkaana, se on sattuu mutta se myös parantaa. Tiedän olevani kaikkea tuota, mutta se on tieto, ei tunne. Kun se on Tunne, on hyvä.

Ja pikkuisen suututtaa se että ystävät ympärillä ovat nähneet mun väsymyksen, sen etten jaksa, sen että on liikaa tehtäviä, liikaa hommia, aina kiire. Mutta kukaan ei ole sanonut mitään. Kukaan ei ole sanonut että hellitä vähän, pysähdy. Noh, ehkä en olisi kuunnellut, mutta olisi silti voinut sanoa...

Todella paljon avautui kaikenlaista ja osa edellä kirjoittamastani on mun omaa tekstiä; ehkä omaa oivallusta tai omaa kanavointia. Sain vastauksia myös sellaisiin kysymyksiin joita en esittänyt. Joihin ei suoraan sanallisesti vastattu. Vastaukset tulivat omasta sydämestä, omalta sielulta. Näkijä sanoi että nyt hän ensimmäistä kertaa näkee aidon Ninni-Riikan, kun minä olin vaan. Nyt enää tarvitse kysyä ikinä mitä pomon kaveri minussa näkee... koska sen seurassa olen vain ollut. Omituista.

Näkijä sanoi "Kelpaat kelle vaan, kelpaat kelle vaan"