Tänään oli setäni siunaus- ja muistotilaisuus.

Täysin yllättäen purskahdin itkuun kun arkkua kannettiin kappeliin. En kyllä odottanut moista tunneryöppyä, kun en läheinen ole ollut setäni kanssa. Koko tilanne vain puski läpi kaiken. Surun siitä, että lopullisesti on mennyt mahdollisuus paikata välejään sedän kanssa, surun siitä että serkut ovat menettäneet isänsä ja pikkuserkut ukkinsa... muistot mummin ja ukin hautajaisista... se hetki kun tajuaa että omien vanhempien ikäpolvi on kuitenkin niin pian poissa, kaikki. Ja sitten tuli se hetki kun tajusin, että minulla ja sedällä on ollut yllättävän paljon yhteistä... ja suru siitä että nyt on myöhäistä enää jakaa niitä asioita.

Ja samaan aikaan oli ilo siitä, että jäljelle jääneessä perheessä oli niin paljon rakkautta ja läheisyyttä, ketään ei suljettu ulkopuolelle. Ilo siitä, että serkkujen kanssa läheisyys tuntui hyvälle ja oikealle. Kun astuin kappeliin halasin lesken ja kaikki 3 serkkuani. Vasta jälkeenpäin välähti mielessä oliko se soveliasta. Olipa tai ei, se oli sponttaani ja tuli sydämestä. Ei olisi ollut minun tapaista kätellä ja esittää sanoilla suruvalittelu. Tuntuu että halauksessa kerrottiin kaikki.

Serkkuni lapset ja meidän pojat juoksentelivat koulun käytävillä iloisessa naurussaan. Niin kuin lapsilla on tapana. Suru jäi kappeliin. Muistotilaisuudessa oli tilaa naurulle kun onnelliset muistot pulpahtelivat pintaan.

Nyt loppuivat sanat.