Olin viikon lomalla laittamassa esikoistani koulutielle. Sillä aikaa toimistoon oli oveni viereen nimeni yläpuolelle ilmestynyt uusi titteli: Syrjälän Shamaani. Mä pysähdyin, tuijotin  sitä muutaman sekunnin, ja puhkesin raikuvaan nauruun. Se titteli on edelleen siellä paikallaan.

Olin hyvin otettu tästä. Tiesin kuka oli ollut asialla ja olin vielä enemmän otettu. Sain ikuisen, kauniin, rakkaan muiston ihmisestä joka on ehkä maailmankaikkeuden valloittavin.

Minulla ei koskaan ole oikeastaan ollut lempinimeä. Varmaan siksi että etunimeni on liikaa lempinimen kaltainen. Noh, silloin tällöin toisinaan joku on sanonut Ninnuskaksi. Olen aina kärsinyt siitä jollain tavalla. En mitenkään traumaattisesti mutta kuitenkin. Alitajunnassa on ollut tunne, että minua ei kukaan rakasta tarpeeksi antaakseen lempinimen, hellittelynimen.

Mielenkiintoisen vivahteen tähän uuteen titteliin, tuo se että olin lomalla sanonut miehelleni että taidan yhä enemmän kallistua shamanismiin. Ja aamulla kun ajoin työpaikan pihaan huomasin että olin unohtanut rumpuni jälleen kotiin. Ehkäpä rumpu seuraa minua tästä lähtien suurin piirtein kaikkialle :D